Maailmankuvani mullistuksen alku virittyi
eräänä kaikki tavallisuuden kriteerit täyttävänä koulupäivänä, jolloin suureksi
hämmästyksekseni rustasin vaatimattoman allekirjoitukseni paperiarkkiin, mikä
tulisi muuttamaan elämäni kulun lopullisesti. Tuon puhtaanvalkoisen, täysin
viattoman kulutustavaran yläreunassa komeili otsikko:
"Kansainvälisyysprojekti".
Kuukausia tätä harkitsematonta tekoa
myöhemmin laskeskelin teeskennelyn tyynesti hitaasti lipuvia minuutteja
hetkeen, jolloin Hän olisi peruuttamattomasti osa elämääni -ainakin
tulevan viikon ajan. Annoin katseeni kiertää lentokentän hallissa huomatakseni,
etten ollut ainoa, jota jännitys kutitteli vatsanpohjasta. Tuskin ehdin
laskelmissani yhden käden sormia pidemmälle, kun jo toivotin espanjalaisen
vaihto-oppilasystäväni tervetulleeksi tähän tuhansien järvien maahan
-unohtamatta korkeita pakkaslukemia, joiden värisyttävän voiman herkkä
välimerellinen hipiä sai viivyttelemättä kokea. Tästä alkoi matkani kohti aivan
uudenlaisia kokemuksia, ikimuistoisia kohtaamisia ja kummallisia kulttuureja,
sekä kaikkien näiden yhteentörmäyksiä. Tämä tarina kertoo ystävyydestä,
avarakatseisuudesta ja erilaisuudesta -lahjoista, jotka eivät ole käsin
kosketeltavissa.
Kaksikymmentä kerrottuna kahdella on
lukema, joka saadaan yhdistelemällä lukiolaisia kahdesta eri maasta, kahdesta
eri kulttuurista, kahdesta eri kasvuympäristöstä. Erilaisuus on rikkaus, kuten
usein toteamme. Tässä joukossa se näkyi, ei ainoastaan ulkoisina piirteinä,
vaan myös käytöksen, tottumusten ja tapakulttuurin määrittelemän kahtiajaon
puitteissa. Poikkeavuudet, lähtien kenkien käytöstä ja päättyen sosiaalisiin
suhteisiin, vaativat kaiken hauskan ohella sopeutumista joustavimmaltakin
luonteelta. Itseäni tämänkaltainen venyttely kuljetti positiivisen kehityksen
suuntaan sekä ihmissuhdetaidoissa että että itsetuntemuksen saralla. Juurikin
projektin erilaisuus, uudet näkökulmat ja vaikutukset ajatusmaailmaani avasivat
kiinnostukseni kotimaan ulkopuoliseen elämään. Projektin myötä innostuin
entistä enemmän matkustelusta, uuden näkemisetä ja kokemisesta; kaikesta
odottamattomasta ja yllättävästä, mitä yksinkertainen ihmislapsi kohtaa
siirryttäessä mukavuusalueen ulkopuolelle. Tämä projekti, joka alussa sai minut
katumaan ailahtelevaa harkintakykyäni, antoi minulle paljon enemmän kuin
uskalsin siltä odottaa. Kahtiajakautunut ryhmä oli ylittänyt erilaisuuden
rajaviivat sekoittuakseen yhdeksi suureksi joukoksi. Minä olin yksi osa joukkoa
omalla pienellä tavallani.
Pidän korvaamattomana sitä rohkeutta,
mikä englannin puhumiseen tuona aikana kehittyi. Arkipäivän tilanteissa
toimiminen oli ainoa keino, jolla kykenin sen saavuttamaan. Ymmärsin,että
puhuessa virheet ovat sallittuja ja luonnollisia, tärkeintä on vain puhua.
Tärkeintä on yrittää.
Omalla kohdallani oli jo eräänlainen
ponnistus toivottaa täysin tuntematon ihminen tervetulleeksi tärkeimmälle
reviirilleni: omaan kotiini, lähimmäs minua. Minkä sitä perisuomalaisia
piirteitä omaavalle luonteelleen mahtaa... Ilokseni voin todeta tämänkin ikävän
piirteen hälvenneen lähes olemattomiin, minkä lopputulemana on kynnyksen
alenemisen myötä uuden ulkomaalaisen vieraan etsiminen. Liekö hänellekin yhtä
suuri ihmetys seisoa yli kymmenhenkisen perheen keskellä vilkkaiden
pikkupoikien sujahdellessa ohi vasemmalta ja oikealta, kun pohjalla on tottumus
vain neljään perheenjäseneen.
Eivätkä meille niin vaatimattoman Suomen
ihmeelliset jää perhekokoomme: ensimmäistä kertaa lunta näkevien ilmeet olivat
ikuistamisen arvoisia. Kysymyksiä heräsi kaikesta, mutta huipulle ylsi
suomalainen tapakulttuuri. Yleistetty, ulkomaalaisten havainnoima suomalaisuus
tiivistyy bussiliikenteessä, jossa vallitsee ääneenlausumaton sopimus
tuntemattoman viereen istumisen välttelystä, keskustelemisesta nyt
puhumattakaan. "Small talk" on tosiaan useille suomalaisille
ennenkuulumaton käsite, mikä eroaa radikaalisti espanjalaisten ystäviemme
tavoista. Palaute sai minut pohtimaan omia tapojani tarkemmin ja
kyseenlaistamaan kyseisen toimintamallin. Toisaalta, vierailtuani
espanjalaisessa linja-autossa ilman korvatulppia, olin kiitollinen suomalaisten
hienotunteisuudesta.
Lähdettyäni projektiin yksi, palasin
usean ihmisen vahvistuksin. Tukevat ja huolehtivat ystävät ansaitsevat
erityismaininnan, sillä rehellisyyden nimissä en olisi pärjännyt ilman heitä.
Itseni kaltaiselle pienimuotoiseen ujouteen taipuvaiselle ihmiselle samalla
äidinkielellä varustetut kanssamatkustajat olivat turvallisuudentunnetta luova
momentti. Vaikka kuvittelin olleeni kohtalaisen etevä toimimaan hyvinkin
erilaisten ihmisten parissa, sain huomata kehityksen ulottuneen myös siihen
osa-alueeseen käsittäen sekä hyväksymisen, ymmärtämisen että suvaitsevaisuuden.
Omat pienet silmäni ovat laajentuneet näkemään suuremman osan elämää. On
uskomatonta, että saimme jakaa hetken ihmisten kanssa, jotka ovat rakentaneet
oman elämänsä niin kauas, niin eri tavalla. Rikkautta oli katsella, kun itselle
arkinen asia sai toisen silmät säihkymään.
Nämä kohtaamiset kaikkine hyvine ja
huonoine puolineen saivat minut suhtautumaan omaan synnyinmaahani suuresti
arvostaen. Minun täytyi lähteä pois muistaakseni olla kiitollinen siitä
hyvinvoinnista, joka meillä vallitsee. Huolimatta siitä, että mieleni halajaa
uusiin kulttuureihin ja kansainvälisyyteen myös tulevaisuudensuunnitelmien
saralla, on kotini aina Suomen maaperällä. Koti merkitsee itselleni tuttua
turvaa, paikkaa, jonne palata. Elämän keskipistettä, jonka ympärillä kaikki
pyörii -kaukaakin, sillä ikävä kuljettaa lopulta takaisin. Siellä muistelen
kaikkea kokemaani, ihania ihmisiä ja totean, että he ovat mielessäni
lähtemättömästi, muistojen ja opin yhä rakentaessa minua. Pala palalta.
Kirjoittanut
Limingan lukion Liminka-Alicante -projektissa mukana ollut opiskelija
Limingan lukion Liminka-Alicante -projektissa mukana ollut opiskelija
No comments:
Post a Comment