Friday 20 January 2017

Kulttuurien kohtaaminen

Maailmankuvani mullistuksen alku virittyi eräänä kaikki tavallisuuden kriteerit täyttävänä koulupäivänä, jolloin suureksi hämmästyksekseni rustasin vaatimattoman allekirjoitukseni paperiarkkiin, mikä tulisi muuttamaan elämäni kulun lopullisesti. Tuon puhtaanvalkoisen, täysin viattoman kulutustavaran yläreunassa komeili otsikko: "Kansainvälisyysprojekti".

Kuukausia tätä harkitsematonta tekoa myöhemmin laskeskelin teeskennelyn tyynesti hitaasti lipuvia minuutteja hetkeen, jolloin Hän olisi peruuttamattomasti osa elämääni -ainakin tulevan viikon ajan. Annoin katseeni kiertää lentokentän hallissa huomatakseni, etten ollut ainoa, jota jännitys kutitteli vatsanpohjasta. Tuskin ehdin laskelmissani yhden käden sormia pidemmälle, kun jo toivotin espanjalaisen vaihto-oppilasystäväni tervetulleeksi tähän tuhansien järvien maahan -unohtamatta korkeita pakkaslukemia, joiden värisyttävän voiman herkkä välimerellinen hipiä sai viivyttelemättä kokea. Tästä alkoi matkani kohti aivan uudenlaisia kokemuksia, ikimuistoisia kohtaamisia ja kummallisia kulttuureja, sekä kaikkien näiden yhteentörmäyksiä. Tämä tarina kertoo ystävyydestä, avarakatseisuudesta ja erilaisuudesta -lahjoista, jotka eivät ole käsin kosketeltavissa.

Kaksikymmentä kerrottuna kahdella on lukema, joka saadaan yhdistelemällä lukiolaisia kahdesta eri maasta, kahdesta eri kulttuurista, kahdesta eri kasvuympäristöstä. Erilaisuus on rikkaus, kuten usein toteamme. Tässä joukossa se näkyi, ei ainoastaan ulkoisina piirteinä, vaan myös käytöksen, tottumusten ja tapakulttuurin määrittelemän kahtiajaon puitteissa. Poikkeavuudet, lähtien kenkien käytöstä ja päättyen sosiaalisiin suhteisiin, vaativat kaiken hauskan ohella sopeutumista joustavimmaltakin luonteelta. Itseäni tämänkaltainen venyttely kuljetti positiivisen kehityksen suuntaan sekä ihmissuhdetaidoissa että että itsetuntemuksen saralla. Juurikin projektin erilaisuus, uudet näkökulmat ja vaikutukset ajatusmaailmaani avasivat kiinnostukseni kotimaan ulkopuoliseen elämään. Projektin myötä innostuin entistä enemmän matkustelusta, uuden näkemisetä ja kokemisesta; kaikesta odottamattomasta ja yllättävästä, mitä yksinkertainen ihmislapsi kohtaa siirryttäessä mukavuusalueen ulkopuolelle. Tämä projekti, joka alussa sai minut katumaan ailahtelevaa harkintakykyäni, antoi minulle paljon enemmän kuin uskalsin siltä odottaa. Kahtiajakautunut ryhmä oli ylittänyt erilaisuuden rajaviivat sekoittuakseen yhdeksi suureksi joukoksi. Minä olin yksi osa joukkoa omalla pienellä tavallani.

Pidän korvaamattomana sitä rohkeutta, mikä englannin puhumiseen tuona aikana kehittyi. Arkipäivän tilanteissa toimiminen oli ainoa keino, jolla kykenin sen saavuttamaan. Ymmärsin,että puhuessa virheet ovat sallittuja ja luonnollisia, tärkeintä on vain puhua. Tärkeintä on yrittää.

Omalla kohdallani oli jo eräänlainen ponnistus toivottaa täysin tuntematon ihminen tervetulleeksi tärkeimmälle reviirilleni: omaan kotiini, lähimmäs minua. Minkä sitä perisuomalaisia piirteitä omaavalle luonteelleen mahtaa... Ilokseni voin todeta tämänkin ikävän piirteen hälvenneen lähes olemattomiin, minkä lopputulemana on kynnyksen alenemisen myötä uuden ulkomaalaisen vieraan etsiminen. Liekö hänellekin yhtä suuri ihmetys seisoa yli kymmenhenkisen perheen keskellä vilkkaiden pikkupoikien sujahdellessa ohi vasemmalta ja oikealta, kun pohjalla on tottumus vain neljään perheenjäseneen.

Eivätkä meille niin vaatimattoman Suomen ihmeelliset jää perhekokoomme: ensimmäistä kertaa lunta näkevien ilmeet olivat ikuistamisen arvoisia. Kysymyksiä heräsi kaikesta, mutta huipulle ylsi suomalainen tapakulttuuri. Yleistetty, ulkomaalaisten havainnoima suomalaisuus tiivistyy bussiliikenteessä, jossa vallitsee ääneenlausumaton sopimus tuntemattoman viereen istumisen välttelystä, keskustelemisesta nyt puhumattakaan. "Small talk" on tosiaan useille suomalaisille ennenkuulumaton käsite, mikä eroaa radikaalisti espanjalaisten ystäviemme tavoista. Palaute sai minut pohtimaan omia tapojani tarkemmin ja kyseenlaistamaan kyseisen toimintamallin. Toisaalta, vierailtuani espanjalaisessa linja-autossa ilman korvatulppia, olin kiitollinen suomalaisten hienotunteisuudesta.

Lähdettyäni projektiin yksi, palasin usean ihmisen vahvistuksin. Tukevat ja huolehtivat ystävät ansaitsevat erityismaininnan, sillä rehellisyyden nimissä en olisi pärjännyt ilman heitä. Itseni kaltaiselle pienimuotoiseen ujouteen taipuvaiselle ihmiselle samalla äidinkielellä varustetut kanssamatkustajat olivat turvallisuudentunnetta luova momentti. Vaikka kuvittelin olleeni kohtalaisen etevä toimimaan hyvinkin erilaisten ihmisten parissa, sain huomata kehityksen ulottuneen myös siihen osa-alueeseen käsittäen sekä hyväksymisen, ymmärtämisen että suvaitsevaisuuden. Omat pienet silmäni ovat laajentuneet näkemään suuremman osan elämää. On uskomatonta, että saimme jakaa hetken ihmisten kanssa, jotka ovat rakentaneet oman elämänsä niin kauas, niin eri tavalla. Rikkautta oli katsella, kun itselle arkinen asia sai toisen silmät säihkymään.

Nämä kohtaamiset kaikkine hyvine ja huonoine puolineen saivat minut suhtautumaan omaan synnyinmaahani suuresti arvostaen. Minun täytyi lähteä pois muistaakseni olla kiitollinen siitä hyvinvoinnista, joka meillä vallitsee. Huolimatta siitä, että mieleni halajaa uusiin kulttuureihin ja kansainvälisyyteen myös tulevaisuudensuunnitelmien saralla, on kotini aina Suomen maaperällä. Koti merkitsee itselleni tuttua turvaa, paikkaa, jonne palata. Elämän keskipistettä, jonka ympärillä kaikki pyörii -kaukaakin, sillä ikävä kuljettaa lopulta takaisin. Siellä muistelen kaikkea kokemaani, ihania ihmisiä ja totean, että he ovat mielessäni lähtemättömästi, muistojen ja opin yhä rakentaessa minua. Pala palalta.

Kirjoittanut
Limingan lukion Liminka-Alicante -projektissa mukana ollut opiskelija


No comments:

Post a Comment